Muistan hetken, jolloin minulta kysyttiin, haluaisinko lähteä esiintymään 4H-kerhojen ohjaajille suunnattuihin koulutusvideoihin.

Videot ovat osa Yhdessä verkkoon! -hanketta. Vastasin myöntävästi tietämättä edes mihin olin lupautunut. Hetkeä myöhemmin aloin pohtia, oliko tämä sittenkään hyvä idea. Kasvaisiko jännitys liian suureksi ja olisinko sellainen kuvattava, jota projekti oli etsinyt? Päätin kuitenkin, että kuvaukset tulisivat olemaan niin hieno kokemus, että sen haluaisin kokea, joten päätin siirtää kuvausten jännittämisen myöhemmäksi.

Kuvauspäivä alkoi yhteisellä lounaalla hankevastaava Jutta Setälän ja kuvaajien kanssa. Tunnelma oli niin rento ja lämmin, että viimeisetkin jännityksen rippeet hävisivät. Leppoisan keskustelun lomassa puheissa sivuttiin pian alkavia kuvauksia. Termit ja menetelmät olivat minulle kokonaan vieraita, joten päätin tyytyä pelkästään seurailemaan keskustelua niiltä osin.

Kuvauspaikkojen löytäminen aiheutti hieman haasteita, koska kuvaajat eivät olleet paikkakuntalaisia, joten kuvauspaikkojen ehdottelu jäi minun vastuulleni. Ehdotukset jäivät vähän kömpelöiksi minulta puuttuvan visuaalisen silmän vuoksi. Päädyimme ajelemaan ympäri Hankasalmea ja etsimään oikeanlaista paikkaa.

Kuvaustiimi halusi kuvata minua rannan vieressä pururadalla, jossa juoksen lähes päivittäin. Seurasin innoissani sivummalla alkuvalmisteluiden tekoa ja yritin samalla päntätä ensimmäistä kertaa omia vuorosanojani. Mikrofonin asettamisen jälkeen oli aika aloittaa.

Hämmästyin kameroita, isoja heijastinkankaita ja tekniikkaa, jolla kuvaaminen hoidettiin. Yksi kolmen hengen kuvaustiimistä piti heijastinkangasta, toinen kuvasi ja kolmas piti kiinni kuvaajasta ja samalla ohjeisti minulle, mitä minun pitäisi tehdä ja sanoa. Kuvaaminen oli yllättävän hidasta. Sama otos otettiin useaan kertaan.

Suurimman vaikeuden minulle tuotti sanojen osaaminen. Muokkasin kaikki vuorosanat omaan suuhuni sopiviksi, mutta silti niiden ulostuottaminen on vaikeaa. Onneksi asiansa osaavat kuvaajat kannustivat minua, ja niin saimme ensimmäisen kohtauksen kuvatuksi kylmässä syyssäässä.

Ensimmäisen kuvaspäivän iltana suuntasimme Hankasalmen pohjoisosaan Ristimäkeen. Ristimäki on kylä, jossa sijaitsee pieni kyläkoulu. Siellä kuvasimme lapsia ja minua ohjaamassa heitä. Tämä kuvaus oli minulle kaikista mieluisin. Sain olla minulle ominaisessa roolissa lasten kanssa eikä minun tarvinnut välittää vuorosanoista. Lapsia jännitti, mutta mielestäni he suoriutuivat hyvin. Onneksi minä olin heille entuudestaan tuttu, ja omat kerhonohjaajat auttoivat ja seurailivat kannustaen vierestä, kuinka kuvaukset etenivät.

Toiseksi päiväksi meille jäi paljon kuvattavaa. Aamulla aloitimme Hankasalmen kirjaston nuorisotilassa Vinkkelissä. Ihanien pehmeiden nojatuolien päällä kuvasimme haastatteluosuuden, jossa minä sain muistella omia kokemuksiani 4H-kerholaisena, ohjaajana ja tekemisiäni median parissa. Samalla sain viimeisetkin unihiekat silmistäni, ja niin vauhdikas päivä pääsi käyntiin.

Edeltävänä iltana puheeksi olivat nousseet omat mielenkiinnonkohteeni ja harrastukseni. Kuvaajille selvisi, että tykkään liikkua metsässä ja retkeillä. Siitä innoituksen saaneina lähdimme keskelle metsää laavulle, jossa seuraavan kohtauksen kuvaukset suoritettaisiin.

Minä sytytin nuotion kuvaustiimin laittaessa kameroita valmiiksi. Samalla Jutta tenttasi minulta tulevia vuorosanoja. Ne minä olin edeltävänä iltana kotiläksynä opetellut, ja kun kuvaaminen käynnistyi, osasin kaikki kappaleet ulkoa. Siitä seurasi seuraava haaste: osasin ne liian hyvin. En ollut enää rento vaan selitin tekstit ulkomuistista niitä sisäistämättä. Jouduimme siis ottamaan uuden lähestymistavan. Minun tuli unohtaa osa tekstistä ja keskittyä siihen, mitä sanoin. Onneksi se sujui melko vaivattomasi.

Viimeisten kuvausten aikana minulle iski haikeus. Kuvaukset olivat olleet niin tiivistä yhteistyötä ja mukavaa uuden oppimista, etten olisi halunnut niiden vielä loppuvan. Vanhalla rautatieasemalla tapahtuneet kuvaukset olivat muutenkin haastavimmat. Teksti oli kaikista pisin, ja muutenkin olin jo vähän väsynyt. Meinasin menettää hermon itseeni, kun en muistanut tarvittavia vuorosanoja, vaikka kuvaajat niitä minulle lause lauseelta sanoivatkin. Kiitin taas onneani, että kuvaajat olivat ammattilaisia. He kertoivat, että näin käy kaikille ja tiesivät, missä kohdassa pitää tauko sekä milloin heittää huumoria sekaan.

Olin onnellinen ja helpottunut, kun saimme kuvaukset valmiiksi. Samalla tunsin kiitollisuutta siitä, että minut oli pyydetty mukaan projektiin. Opin paljon itsestäni: En olekaan niin kärsivällinen kuin luulin olevani. Pystyn moniin asioihin, kunhan vain yritän. Haluan kokea uusia asioita elämässäni.

Kokemukset ovat se, mikä kantaa meitä. Tämä projekti oli kokemuksena niin mieleen jäävä, etten varmasti tule unohtamaan sitä ikinä.

 

Kirjoittaja Eeva Honkonen (kuvassa) työskentelee 4H-toiminnanohjaajana Hankasalmen 4H-yhdistyksessä.

 

170 4H-toimihenkilöä koulutettu

Vuosi lähenee loppuaan ja viimeinen Yhdessä verkkoon! -koulutus on onnistuneesti ohi.

Lue lisää…

Lapset videotyöpajailevat kerhossa

”Editoiminen ja leipominen” oli vastaus, mutta mikä oli kysymys? Ja miten editointi ja leivonta edes liittyvät toisiinsa?

Lue lisää…