Burnoutin partaalla ylioppilaskirjoitusten vuoksi

Kahdentoista vuoden pituinen koulutie on omalla kohdallani tulossa päätökseensä. Syksyllä alkavat ylioppilaskirjoitukset sekä operaatio ”valkolakin metsästys”.

Tie tähän hetkeen on ollut melko helppokulkuinen. Tunnollisena kympin tyttönä olen säilyttänyt numerorivistön todistuksessa samanlaisena läpi peruskoulun ja lukion. Vaikka opiskelu on ollut minulle aina helppoa, sisäinen perfektionistini on tehnyt koulunkäynnistä ajoittain myös raskasta. Jokaista koeviikkoa ja esitelmää edeltää stressaaminen omasta osaamisesta ja menestymisestä, vaikka siihen ei olisikaan mitään syytä.

Stressi ja paniikki varjostavat luonnollisesti myös tulevia yo-kirjoituksia. Tunteet ovat viimeaikoina vaihdelleet laidasta laitaan. Välillä epätoivo on suunnaton ja stressikäyrät huippulukemissaan, toisinaan homma taas tuntuu olevan hanskassa ja luotto omiin kykyihin vahva. Ja jossain näiden kahden välimaastossa sijaitsee ”aivan sama” -fiilis, mikä on yleensä epätoivonhetkiä seuraava olotila.

Ahdistus ja paniikki saavat välillä jopa naurettavat mittasuhteet: Yo-kokeessa on kuitenkin kyse vain vaatimattoman paperiläpyskän täyttämisestä, ei elämästä ja kuolemasta. Ja kaikki ovat sentään selvinneet hengissä kirjoituksista, tosin vaihtelevin arvosanoin.

Niin tosiaan, ne arvosanat. Kympin tyttö tavoittelee luonnollisesti todistukseensa puhdasta laudatur-rivistöä. Ja sehän se tässä stressaakin.

Oma korkea vaatimustasoni on vain sisäisen perfektionistini luoma, mutta suorituspaineita voi monesti tulla myös ympäristöstä. Esimerkiksi vanhemmat saattavat vaatia huippuarvosanoja, koska kaikki muutkin suvussa ovat kirjoittaneet kiitettävät paperit. Myös opettajat ovat taitavia lietsomaan paniikkia ja pakokauhua oppilaissa ennen kirjoituksia. Media nostaa aina kevään kirjoitustulosten julkistamisen jälkeen esiin parhaiten menestyneet yksilöt – ne neropatit, jotka kirjoittivat 10 laudaturia ja suorittivat lukion alle kahdessa vuodessa. Oman suorituksen ja osaamistason vertaaminen muiden vastaaviin onkin varmin keino lisätä omaa epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta.

Vaikka koulunkäynti ja opinnoissa menestyminen on minulle tärkeää, olen lukiovuosieni aikana oppinut kyseenalaistamaan opetusjärjestelmää ja opetuksen tavoitteita.

Lukion kohdalla ei mielestäni voida enää puhua yleissivistävästä koulutuksesta, koska jokainen voi muodostaa lukion kurssitarjottimelta haluamansa ainecoctailin. Toiset panostavat matemaattisiin aineisiin, toiset kieliin. Toiset käyvät minimikurssimäärän, toiset haalivat lukujärjestyksiinsä kaikki mahdolliset kurssit. Tien ylioppilaaksi voi kulkea sieltä, missä aita on matalin tai asettaa riman taivaisiin. Ja silti kaikki painavat päähänsä samanlaisen valkolakin merkkinä sivistyneisyydestä.

Omalla kohdallani kielet natsaavat paremmin kuin matemaattis-luonnontieteelliset aineet, joten olenkin panostanut opinnoissani kielitaidon kartuttamiseen. Koulussa opetetaan saksan kielen datiivit ja kaksoisinfinitiivit, ranskan subjunktiivit ja gerundi, englannin prefiksit sekä ruotsin konjugaatiot, mutta rohkaisu luovaan kielelliseen ilmaisuun ei kuulu opetussuunnitelmaan. Kaikki opetus tapahtuu kolmen vuoden aikana pääsääntöisesti yo-koetta ja sen kieliopillisia rakenteita ajatellen.

Yleissivistävyys on harhaan johtava termi. Lukio tarjoaa ”tyhjää tietoa”: Opettaja heijastaa dioilta muistiinpanoja, jotka oppilaat kopioivat vihkoon ja käyvät myöhemmin jäljentämässä koepaperille. Tieto kulkee toisesta korvasta sisään ja toisesta saman tien ulos.
Ylioppilaskoe ei mittaa kolmen vuoden todellista oppimista, vaan oppilaan ulkomuistikykyä: laudaturit voi saada myös ”hauki on kala” -pänttäysmenetelmällä.
Opitun tiedon soveltaminen on merkki sivistyneisyydestä, mutta omaan ajatteluun ja kyseenalaistamiseen koulujärjestelmämme ei rohkaise.

Kuulun viimeiseen sukupolveen, joka kirjoittaa ylioppilaaksi vielä perinteisin tavoin. Yo-kokeiden sähköistyminen jakaa mielipiteitä niin oppilaiden kuin opettajienkin keskuudessa. Itse olisin mieluusti suorittanut kirjoitukseni tietokoneen äärellä panikoiden. Esseiden kirjoittaminen käsin tuntuu tänä päivänä lähes keskiaikaiselta menetelmältä. Älylaitteiden aikakaudella se tuo mieleen ajat ennen kirjapainotaidon keksimistä, jolloin kaikki tekstit kopioitiin käsin. Ajatusten jäsentely konseptipaperille tuntuu vaikealta, kun on tottunut kirjoittamaan aineensa wordilla.

Itse kirjoitustilanne ja kaikki etukäteistoimenpiteet ennen saliin astumista aiheuttavat lisäjännitystä: Mitä ottaa evääksi kuuden tunnin eväsretkelle? Pitäisikö ottaa kahvia, vai tuleeko siitä liian kova pissahätä? Onhan kaikki tekstit varmasti peitetty piiloon vaatteista ja vesipullon kyljestä? Ja eihän kännykkä vain jäänyt vahingossa taskuun?

Kirjoitustilanteen absurdius heijastuu kirjoitustuloksiin. Epäilen vahvasti, pystynkö tuottamaan elämäni parhaimman esseetekstin tilanteessa, jossa yli sata oppilasta on ahtautuneena pieneen liikuntasaliin, happi loppuu, pakaralihakset kramppaavat monen tunnin istumisesta, takana istuva rouskuttaa eväitään, toinen niiskuttaa, kolmas yskii…

Tai sitten pääsen maagiseen flow-tilaan, ja hyvää tekstiä syntyy monta sivullista kuin itsestään.

Ylioppilaskirjoitusten aikaan elämässä on paljon muutakin pohdittavaa: jatko-opinnot ja pääsykokeet, autokoulun suorittaminen, omaan asuntoon muuttaminen, työpaikan hankkiminen, opintotukien ja -lainojen hakeminen… Suuria päätöksiä ja vaikeita valintoja. Mitä ihmettä sitä tekee sen jälkeen, kun seisoo lakki päässä eikä tiedä, jatkaisiko oikealle vai vasemmalle. Vapaus valita tai olla valitsematta. Ahdistaa!

Ahdistusta leimaa epäonnistumisen pelko. Täydellinen mokaaminen yo-kirjoituksissa olisi alkusysäys koko loppuelämän kestävälle alamäelle: surkeilla papereilla ei pääse haluamaansa opiskelupaikkaan, ei pääse töihin, syrjäytyy, masentuu… Epäonnistuu elämässä. Tähän opinto-ohjaaja kommentoisi, että eihän se nyt niin mene, mutta 18-vuotiaan, koulunsa kohta päättävän nuoren silmissä asia tuntuu olevan juuri näin.

Lohdullista kuitenkin on se, että kun mikään tulevaisuudessa ei ole varmaa, kaikki on silloin myös mahdollista.

Ella Holttinen

Tampereella asuva opiskelija, joka teksteissään jakaa tekemiään havaintoja elämän pienistä ja suurista asioista.
Random fakta itsestäni: ”Voisin istua tuntikausia vain tarkkailemassa ihmisvilinää. Kuvittelen usein mielessäni millaista elämää muut elävät, mistä he ovat tulossa ja minne menossa.”

Vlogi: Pohdiskellaan tulevaa

https://youtu.be/QBFAtcOa4cY